Olin töissä sairaalassa, tai se en ollut minä, en oikeastaan. Katsoin peiliin ja sieltä katsoi takaisin vieraat kasvot, vaaleat hiukset, huoliteltu meikki ja lempeä hymy. Korjasin muutaman hiussuortuvan ja kiiruhdin kohti sairaalan kappelia, en halunnut olla myöhässä.
Seisoin alttarilla, nukkumatin siniset päälläni, yksinäinen kukka kädessäni ja odotin häntä.
Hän ei saapunut.
Hän, jota odotin, ei ollut oma mieheni (johon voi luottaa kuin peruskallioon), mutta enhän minäkään ollut oikeasti minä.
Lähdin töistä kesken päivän, päädyin hiihtämään. Suksissa oli tervaa pohjissa, sauvat olivat liian lyhyet. Tulin risteykseen, sain valita palaisinko takaisin lähtöpaikalle, jossa odotti lämmin mökki, suihku ja muki höyryävän kuumaa mehua. Vai jatkaisinko matkaa, vielä kymmenen kilometriä ja ensimmäisenä koitoksena pystysuora ylämäki. Punnitsin vaihtoehtojani, halusin lämpimään, ottaisinkin kaakaon, terästäisin sitä vielä salaa minttuviinalla, heittäisin viltin harteilleni.
Ladulta takaani kuului liiketta, herra Darcy sivakoi viereeni, liivi tiukasti napitettuna, kravatti jämptisti aseteltuna, täydellisenä menneen ajan herrasmiehenä. Kysyi aionko nousta mäen, lupasi auttaa. Hän katsoi minua hetken, lähti sitten nousemaan mäkeä ja kannusti minuakin. Mäki oli tehty liisteristä, minun sukseni pohjat olivat täynnä tervaa, mutta silti minä nousin, askel kerrallaan.
Pääsin vasta aivan mäen alkuun, kunnes heräsin. Hetken aikaa kädet hakivat vielä sauvoja, jalat polkivat paikoillaan, maitohapot jylläsivät lihaksissa ennen kuin tajuntani pääsi mukaan tilanteeseen.
Mielenkiintoinen uni, täysin päätön mutta kuitenkin niin selkeä. Minä lähdin nousemaaan mäkeäni jo muutama päivä sitten. Ja liisteristä ja tervasta huolimatta minä pääsen perille, nousen huipulle, pysähdyn mäen päälle, katselen hetken takana aukeavaa reittiäni haikeana ja jatkan eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti