Pakko kirjata heti ylös, sain unesta vain hataran otteen, hieman hentoa hameenhelmaa sormien väliin, joka lipuisi kohta tavoittamattomiin.
Olin lapsuuteni maisemissa, mökillä järven rannalla. Makasin sohvalla raukeana, kaksi pientä tyttöä nukkuivat sylissäni. Silittelin heidän hiuksiaan, rakkaus puhkoi sydäntäni. Kunnes tunsin, että oli lähdettävä. Asettelin tytöt varovasti sänkyihinsä, katselin heitä vielä hetken.
Otin pienen ruuhen, se vei minut vastakkaiselle puolelle, jonne ei ilta-auringon valo enää riittänyt. Rannan piti olla autio, mutta sinne oli ilmestynyt useita isoja rakennuksia. Minua karmaisi. Soutelin varovasti pois rannasta, ohitin lähisaaren ja huomasin siellä vanhan hautausmaan, täynnä sammaloituvia paaseja, jotka työntyivät veden ylle. Tunnelma oli kaihoisa, minua ei enää karminut, ei pelottanut, olin rauhallinen. Ja tähän heräsin.
Tässä on mietittävää hetkeksi aikaa. Jotenkin ajattelen tämän liittyvän kirjoittamiseen. Olen aiemminkin huomannut, että kun uppoudun kunnolla tarinaani, se alkaa elämään omaa elämäänsä minussa, herättää valveillakin selittämättömiä tunnetiloja. Ja nukkuessa, kun kaikki sensuuri on suljettu ja tie alitajuntaan vapaa, puskee pintaan aivan kaikki, jopa se jota olen hereillä ollessa vältellyt. Hedelmällistä tarinan työstöä siis, joka tosin ei ilmaannu mieleen valmiina pakettina. Mutta minulle nämä unet ovat kovin merkityksellisiä ja tärkeitä.
Kirjoittaminen on sujunut vaihtelevasti, kuitenkin pääosin kohtuullisen hyvin. Tosin romaanin työstämiseen tulee hetken tauko, sillä minun pitää viimeistellä runojani, joita aion lähettää Suureen Runokilpailuun. Siellä ne silti muhivat alitajunnassa runojenkin ajan, päähenkilö, sivujuonteet, ajat ja paikat, tunnelmat.
Tässä tunnelmia lapsuuteni maisemista, kuva on juhannuksena tallennettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti