Olen kotoisin meren ääreltä, mutta asunut jo yli kymmenen vuoden ajan sisämaassa. Lapsuusmaisemissani lempipaikkani liittyivät mereen, vanha kallioinen majakkaluoto sekä iso satama tuulimyllyineen. Nyt asun suurien järvien, Pyhäjärven ja Näsijärven, ympäröimänä, mutta ei se ole sama asia kuin meri, ei ollenkaan sama. Mereen liittyy tietty kaihoisa kaipuu, tuntematon määränpää, seikkailut, yksinäiset majakat, vaaralliset karit, jotka ovat nielleet useita miehiä meren syvyyksiin, valaat, merihirviöt, merenneidot, merijumalat, karskit vanhat merikarhut, piipputupakka ja rommi. Vapaus.
Merelle lähtiessä on aina mukana illuusio siitä, että voisin ottaa veneeni ja seilata maailman ääriin, vaikka oikeasti soutelisin tutulle lähisaarelle kuten aina ennenkin.
Järvessä tämä illuusio rikkoutuu, liukenee suolattomaan veteen sokerin lailla. "Kyllä tästä pääsisi ainakin Hämeenlinnaan asti vesiteitse tai vaikka Virroille", lohdutti mies kerran kun pauhasin myrskytuulen lailla seikkailujen kaipuutani järven rannalla.
Aikanaan en osannut arvostaa merta, en edes ottanut sitä huomioon asuinpaikkaa valitessa, muutin tyynesti kauas rannikolta. Nyt olen ankkuroinut itseni tukevasti tämän maan kuiviin multiin, kiinnittynyt osaksi sisämaata rakkaudella, ystävillä, kodilla, työlläkin.
Ehkä minä näin nautin merestä parhaiten, ikävöin sen suolaisen tunkkaista hajua, avoimia ulapoita ja lunastamattomia lupauksia seikkailuista. Ja muutaman kerran vuodessa palaan juurilleni, ihastelen, hihkun kuin pikkutyttö, kerään näkinkenkiä, nautin ja jälkikäteen vaalin meren huumaavaa muistoa sydämessäni, kunnes kohtaamme jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti