Ruumiin ravintoa

Yritän pysyä lupauksessani kirjoittaa paljon myös aiheen vierestä, tämä viesti uppoaa siihen kategoriaan totaalisesti.

Hengen ravinnon lisäksi sitä kaipaa välillä myös ihan oikeaa ravintoa. Minä olen esteettinen kokki, toki maku ja laatu ratkaisevat, mutta myös yksityiskohdat ja kauneus ovat tärkeitä (tämän takia se olen usein minä, joka asettelee täytteet pizzan päälle ym. Ei, ei se ole neuroottista...)
Tänään oli vuorossa minun ja mieheni lempisalaatti eli Cobbin "salaatti". Tosin tässä taitaa olla enemmän lihaa ja muita aineksia kuin vihanneksia, olen alkanut vakavasti epäilemään tuon nimen oikeaperäisyyttä!

                                            

                                       Cobbin "salaatti"


Jotain salaattia pari nippua (minä käytin jääsalaattia ja romaine salaattia)
Rasiallinen kirsikkatomaatteja
Kypsä avokado
Paketti pekonia
400g kanaa
3 kananmunaa keitettynä
Sinihomejuustomurua
Salaatinkastiketta (tee itse tai esim. Ranch käy hyvin)

Pese ja revi salaatit sopivankokoisiksi paloiksi, asettele laakean vadin pohjalle.
Halkaise kirsikkatomaatit, asettele niistä pieni keko salaattien päälle vadin reunaan.
Kuori ja pilko avokado, tee siitä seuraava raita salaattiin.
Kuori ja halkaise keitetyt ja hieman jäähtyneet kananmunat, tee niistä viiva salaatin keskelle.
Kananmunien viereen kunnon kerros sinihomejuustomurua.
Seuraavaksi paistettu, hieman jäähtynyt ja pilkottu kana.
Viimeiseksi sitten paistettu ja pilkottu pekoni vadin toiseen reunaan (ylimääräiset rasvat kannattaa pyyhkiä talouspaperiin paistamisen jälkeen).

Päälle salaatinkastiketta ja sitten nauttimaan! Tämä on todella ruokaisa "salaatti" eli käy hyvin päivän ainoana ateriana.

Tämän illan kirjoittaminen jäi täysin väliin, sen verran jännittävä oli olympialaisten keihäsfinaali. Nuorempana naureskelin aina olympialaisten aikaan isälleni, joka oli kotikatsomon kovin ja asiantuntevin selostaja. No, tänään jossain kohdassa havaihduin siihen, että selostin paasasin miehelleni tukijalan oikeaoppisesta käytöstä keihäänheitossa ja mielikuvaharjoitteiden tärkeydestä kisatilanteessa. Taitaa kulkea meillä suvussa tuo kotikatsomoselostaja-geeni!

Tällaista tällä kertaa, huomenna taas kiinni kirjoittamiseen!

Tajunnanvirtaa sekä melankoliaa elokuussa

Viimeisen kolmen viikon aikana olen:

- viettänyt kiireettömiä aamuja Budapestissa hotellin sängyllä makaillen, miettien maailmanmenoa ja sitä, joisinko aamupalalla latte macchiaton vaiko cappuccinon
- ihastellut Budapestin keskiaikaisia kerrostaloja iltahämärällä (ja mielestäni nähnyt vanhan rapistuneen kerrostalon ikkunassa keskiaikaisen vampyyrin seuraamassa modernia menoa ja etsimässä katseellaan iltapalaa...)
- yrittänyt nauttia tästä Suomen kahden minuutin kesästä mökkeilemällä, marjastamalla, sienestämällä sekä haahuilemalla öisillä tyhjillä kaupungin kaduilla
- itkenyt taas häissä kun kirkon ovet avataan ja morsiamen onni sekä kauneus täyttää salin
- tehnyt runoja! Pienestä hiomisesta tuli kolmen viikon pituinen totaalinen uudelleenkirjoitus, runot lähtivät postissa tänään eteenpäin, kerrankin olin niihin itse tyytyväinen
- miettinyt tulevaa yksin, miehen kanssa, äidin kanssa, ystävän kanssa. Ehkä se vielä joskus muotoutuu ja selviää minullekin (tai ehkä ei, yllätyksiä siis edessä!)
- kuunnellut järveltä kaikuvaa hiljaisuutta pimenevässä illassa
- saanut taas tuhat uutta ideaa romaania/runokokoelmaa/biisien sanoja varten (kun vaan ehtisi toteuttaa näistä edes kymmenesosan!)
- haaveillut omakotitalosta järven rannalla/boheemista kerrostaloasunnosta Kalliossa/asunnosta kotiseudulla meren ääressä/pienestä kaupunkiasunnosta Hong Kongissa (kaikki kovin hyviä vaihtoehtoja, ei sitä osaa haaveitaan suunnata vain yhteen suuntaan)
- yrittänyt olla miettimättä maanantaina edessä olevaa paluuta arkeen ja töihin. Yök.
- yrittänyt psyykata itseäni syksyä ja talvea varten

Minuun iskee yleensä syyskuun alussa tietynlainen sisäänrakennettu suomalainen melankolia; kesä on ohi, illat pimenevät, luonto valmistautuu talveen. Tänä vuonna tuo melankolia on kuukauden etuajassa, johtuisikohan siitä, ettei sitä kesää ole oikein edes näkynyt (eilen mökillä aamulla asteita +2, elokuussa!). Olen kahden vaiheilla, pitäisikö minun yrittää taistella sitä vastaan vaiko hyväksyä melankolia avosylin, kääriytyä siihen sohvanpohjalle pimeänä syysiltana.

  Ehkäpä jonkinlainen keskitie näiden kahden vaihtoehdon väliltä olisi hyvä ratkaisu.

Hento ja hauras ote

Näin viime yönä unta. Se palasi mieleeni vasta nyt, keskellä seuraava yötä, kirjoittaessa.
Pakko kirjata heti ylös, sain unesta vain hataran otteen, hieman hentoa hameenhelmaa sormien väliin, joka lipuisi kohta tavoittamattomiin.

Olin lapsuuteni maisemissa, mökillä järven rannalla. Makasin sohvalla raukeana, kaksi pientä tyttöä nukkuivat sylissäni. Silittelin heidän hiuksiaan, rakkaus puhkoi sydäntäni. Kunnes tunsin, että oli lähdettävä. Asettelin tytöt varovasti sänkyihinsä, katselin heitä vielä hetken.
Otin pienen ruuhen, se vei minut vastakkaiselle puolelle, jonne ei ilta-auringon valo enää riittänyt. Rannan piti olla autio, mutta sinne oli ilmestynyt useita isoja rakennuksia. Minua karmaisi. Soutelin varovasti pois rannasta, ohitin lähisaaren ja huomasin siellä vanhan hautausmaan, täynnä sammaloituvia paaseja, jotka työntyivät veden ylle. Tunnelma oli kaihoisa, minua ei enää karminut, ei pelottanut, olin rauhallinen. Ja tähän heräsin.

Tässä on mietittävää hetkeksi aikaa. Jotenkin ajattelen tämän liittyvän kirjoittamiseen. Olen aiemminkin huomannut, että kun uppoudun kunnolla tarinaani, se alkaa elämään omaa elämäänsä minussa, herättää valveillakin selittämättömiä tunnetiloja. Ja nukkuessa, kun kaikki sensuuri on suljettu ja tie alitajuntaan vapaa, puskee pintaan aivan kaikki, jopa se jota olen hereillä ollessa vältellyt. Hedelmällistä tarinan työstöä siis, joka tosin ei ilmaannu mieleen valmiina pakettina. Mutta minulle nämä unet ovat kovin merkityksellisiä ja tärkeitä.

Kirjoittaminen on sujunut vaihtelevasti, kuitenkin pääosin kohtuullisen hyvin. Tosin romaanin työstämiseen tulee hetken tauko, sillä minun pitää viimeistellä runojani, joita aion lähettää Suureen Runokilpailuun. Siellä ne silti muhivat alitajunnassa runojenkin ajan, päähenkilö, sivujuonteet, ajat ja paikat, tunnelmat.


                     Tässä tunnelmia lapsuuteni maisemista, kuva on juhannuksena tallennettu.

Nostalgiaa, odotusta, sunnuntaita

Odottava tunnelma, hieman painostavakin. Luonto keräsi sotureitaan, taivas synkkeni, varjot syöksyivät nurkista estradille.
Minä odotin. Minä pidän myrskyistä, kattoa hakkaavasta sateesta, välähdyksistä horisontista ja niitä seuraavasta sydämessä saakka tuntuvasta jylinästä. Myrskyissä on jotain mystistä, tuntuu kuin hetkeksi aika pysähtyy, luonto esiintyy paljaimmillaan, aidoimmillaan, moderni maailma jää sille toiseksi.

Tosin tällä kertaa odotustani ei palkittu, taivas tyytyi tirauttamaan pari pientä pisaraa päällemme, säästi salamat ja kunnon ryöpytyksen myöhemmälle ajalle. Minä hautauduin moderniin maailmaani, kuuntelin 90-luvun hittejä ja hain nostalgista tunnelmaa. Kirjoittaminen on tänään hieman tökkinyt (tai saisin kirjoitettua kaikkea muuta kuin tällä hetkellä työn alla olevaa tekstiä, ongelmana ovat uudet ideat, jotka piinaavat ja häiritsevät keskittymistä). Huomenna taas.

Sunnuntain soudtrack:

ATB - Fields of love
Moloko - Sing it back
Shanks & Bigfoot - Sweet like chocolate
Modjo - Lady
Moby - Extreme ways
Alice DeeJay - Better off alone
ATB - Ecstasy

Meri

                                       Vietin muutaman päivän näissä maisemissa:

Olen kotoisin meren ääreltä, mutta asunut jo yli kymmenen vuoden ajan sisämaassa. Lapsuusmaisemissani lempipaikkani liittyivät mereen, vanha kallioinen majakkaluoto sekä iso satama tuulimyllyineen. Nyt asun suurien järvien, Pyhäjärven ja Näsijärven, ympäröimänä, mutta ei se ole sama asia kuin meri, ei ollenkaan sama. Mereen liittyy tietty kaihoisa kaipuu, tuntematon määränpää, seikkailut, yksinäiset majakat, vaaralliset karit, jotka ovat nielleet useita miehiä meren syvyyksiin, valaat, merihirviöt,  merenneidot, merijumalat, karskit vanhat merikarhut, piipputupakka ja rommi. Vapaus.

Merelle lähtiessä on aina mukana illuusio siitä, että voisin ottaa veneeni ja seilata maailman ääriin, vaikka oikeasti soutelisin tutulle lähisaarelle kuten aina ennenkin.
Järvessä tämä illuusio rikkoutuu, liukenee suolattomaan veteen sokerin lailla. "Kyllä tästä pääsisi ainakin Hämeenlinnaan asti vesiteitse tai vaikka Virroille", lohdutti mies kerran kun pauhasin myrskytuulen lailla seikkailujen kaipuutani järven rannalla.

Aikanaan en osannut arvostaa merta, en edes ottanut sitä huomioon asuinpaikkaa valitessa, muutin tyynesti kauas rannikolta. Nyt olen ankkuroinut itseni tukevasti tämän maan kuiviin multiin, kiinnittynyt osaksi sisämaata rakkaudella, ystävillä, kodilla, työlläkin.

Ehkä minä näin nautin merestä parhaiten, ikävöin sen suolaisen tunkkaista hajua, avoimia ulapoita ja lunastamattomia lupauksia seikkailuista. Ja muutaman kerran vuodessa palaan juurilleni, ihastelen, hihkun kuin pikkutyttö, kerään näkinkenkiä, nautin ja jälkikäteen vaalin meren huumaavaa muistoa sydämessäni, kunnes kohtaamme jälleen.

Hiihtoretki herra Darcyn kanssa

Olin töissä sairaalassa, tai se en ollut minä, en oikeastaan. Katsoin peiliin ja sieltä katsoi takaisin vieraat kasvot, vaaleat hiukset, huoliteltu meikki ja lempeä hymy. Korjasin muutaman hiussuortuvan ja kiiruhdin kohti sairaalan kappelia, en halunnut olla myöhässä.
Seisoin alttarilla, nukkumatin siniset päälläni, yksinäinen kukka kädessäni ja odotin häntä.

Hän ei saapunut.

Hän, jota odotin, ei ollut oma mieheni (johon voi luottaa kuin peruskallioon), mutta enhän minäkään ollut oikeasti minä.
Lähdin töistä kesken päivän, päädyin hiihtämään. Suksissa oli tervaa pohjissa, sauvat olivat liian lyhyet. Tulin risteykseen, sain valita palaisinko takaisin lähtöpaikalle, jossa odotti lämmin mökki, suihku ja muki höyryävän kuumaa mehua. Vai jatkaisinko matkaa, vielä kymmenen kilometriä ja ensimmäisenä koitoksena pystysuora ylämäki. Punnitsin vaihtoehtojani, halusin lämpimään, ottaisinkin kaakaon, terästäisin sitä vielä salaa minttuviinalla, heittäisin viltin harteilleni.
Ladulta takaani kuului liiketta, herra Darcy sivakoi viereeni, liivi tiukasti napitettuna, kravatti jämptisti aseteltuna, täydellisenä menneen ajan herrasmiehenä. Kysyi aionko nousta mäen, lupasi auttaa. Hän katsoi minua hetken, lähti sitten nousemaan mäkeä ja kannusti minuakin. Mäki oli tehty liisteristä, minun sukseni pohjat olivat täynnä tervaa, mutta silti minä nousin, askel kerrallaan.
Pääsin vasta aivan mäen alkuun, kunnes heräsin. Hetken aikaa kädet hakivat vielä sauvoja, jalat polkivat paikoillaan, maitohapot jylläsivät lihaksissa ennen kuin tajuntani pääsi mukaan tilanteeseen.

Mielenkiintoinen uni, täysin päätön mutta kuitenkin niin selkeä. Minä lähdin nousemaaan mäkeäni jo muutama päivä sitten. Ja liisteristä ja tervasta huolimatta minä pääsen perille, nousen huipulle, pysähdyn mäen päälle, katselen hetken takana aukeavaa reittiäni haikeana ja jatkan eteenpäin.

Saldo 3.7.2012

Ajattelin pitää hieman kirjaa edistymisestäni sanamäärän mukaan. Toki ymmärrän, ettei sanamäärillä ole mitään tekemistä kirjan laadun/kiinnostavuuden/julkaisukynnyksen ylittämisen kanssa, lukujen takaa täytyy löytyä myös hyvin kirjoitettua asiaa, mutta siitä näen itse numeerisesti hyvin edistymiseni. Päivittelen sanamäärälistaa säännöllisen epäsäännöllisesti.

3.7.12 sanoja kasassa huikeat 1373.

Muistan joskus lukeneeni, että "keskimääräisessä romaanissa" (mikä ikinä se sitten onkaan) on noin 50 000 sanaa, hieman on siis siihen vielä matkaa.

Luin muutama viikko sitten läpi Stephen Kingin kirjan "Kirjoittamisesta", jossa hän kuvaili omaa työtapaansa. Mies kertoi kirjoittavansa 2000 sanaa joka päivä, kävi miten kävi. Hänellä on ihailtava työmoraali ja vuosien rutiini ammattikirjailijana, ehkäpä minä tyydyn asettamaan tavoitteeksi sen, että kirjoitan jotain joka päivä. Vaikka sitten tätä blogia.